22.9 Räsäpellon Hiisi, Recnagel Valeriharlaamov alias Tauno, Ylistennimi-Mustalahden Sanna ja minä pakkauduimme pieneen volkkari golfiin ja lähdimme erityisen huonosti suunnitelemallemme syysretkelle. Ajatuksena oli, että kun kerran päästiin reissuun ilman miehiä ja "mukuloita" niin ollaan kuin ellun kanat. Tämä oli se varhainen kesällä tehty suunnitelma, mutta ei tullut silloin mieleen, että autossa nukkuminen voi syyskuun lopulla olla jo melko kylmää puuhaa...

Hiisi ei ole koskaan ollut reissussa eikä näyttelyssä, joten se oli aivan villi kortti. Tiedän koiran vilkkaakasi ja lapselliseksi, mutta ajattelin miettiä asiaa sitten tuonnempana. Kehäkäytöstäkin olimme opetelleet kokonaista kaksi kertaa kotona ja molemmilla kerroilla varsin huonolla menestyksellä. Hiisi kun ei tunnu tajuavan miksi ravata kun voi vetää täysillä nelivetoa kuono maassa ja toivoa riistaa...

Tauno meni kiltisti häkkiin nukkumaan , mutta Hiisi päätti ainakin aluksi hieman tarkkailla tilannetta. Huutamaan ei sortunut kumpikaan. Ainoa joka ei osannut pitää mölyjä mahassaan oli GPS joka toistuvasti pyrki saamaan meitä Säkylään...Se kai lienee lyhin reitti Turkuun. Matkalla keskityimme olennaiseen. Ostimme kassikaupalla ruokaa ja poikkesimme syömään - olihan laivan seisovaan pöytään ainakin 4 tuntia aikaa!!!

Hiisin kasetti kesti hyvin matkan, mutta ottaessani sen ulos autosta autokannella sen todella joutui taistelemaan hermojensa kanssa. Sanna nappasi Taunon kainaloonsa ja koska koira on vanha tekijä reissussa se katseli rauhassa ympärilleen. Hiisi sen sijaan hengitti paniikin omaisesti, mutta siitä olen ylpeä, että sen kantti kesti seisoa vieressä vaikka kaikki solut varmasti kiljuivat, "pakene!!" Olen suhtautunut vähän väheksyen Hiisiin, mutta yllätyin, että vaikka koira muuten on sellainen kohelo tunnistin sen emän käyttäytymismallin tässä. Rappuset olivat kauhistus, mutta Taunon ja Sannan perässä Hiisi kipusi ylös reippaasti. Siivouskaapin kokoisessa hytissä Hiisi koki elämänsä yllätyksen kun lakan kietoutui sen pään ympärille sängyssä ja suuret koettelemukset vain jatkuivat... Laivamatka oli kovin lyhyt Ahvenanmaalle, mutta ainakin 150 kertaa Sanna ehti käymään vessassa - se olikin hyvä, sillä Ahvenanmaa osoittautui vessavapaaksi saareksi. Tosin se oli myös täysin palveluvapaa - ainakin sunnuntai iltana. Onneksi meillä oli ne pari kassia ruokaa!

Heiskalan Hannes varoitteli kauriista kun yöllä ajeltiin laivalta toiselle puolelle saarta, mutta villeimmissä unelmissanikaan en kuvitellut niitä olevan niin jumalattoman paljon. Jospa saarella olisi edes sadasosa kahviloita kauriisiin nähden... Myös puhalluttavien poliisien tiheys oli hämmentävä, tosin minähän puhkun vaikka kilometrin välein jos se poistaa yhdenkin rattijuopon teiltä.

GPS ei tointunut koskaan laivamatkasta, joten sen apua ei enää kaivattu. Tosin vaihtoehtoja suuremmista teistä ei juuri ollut, että ei siinä suurta vahinkoa tullut. Eckerö halli möllötti yön pimeydessä keskellä ei mitään ja me parkkeerasimme "asuntoautomme" läheiselle leirintäalueelle. Sitä hämmästelimme, että miten joka paikassa voi olla niin pimeää. Illossakin on katuvalot, mutta Eckerössä niitä ei oltu vielä keksitty - tai oli, mutta ei sitä miten ne saa päälle...

Kääriydyimme autoon vilttien sisään ja totesin useampaan kertaan yön aikana, että lämpimämpikin voisi olla...

Mitä? Valuuko Sanna ulos kengästään, vai voiko valiokoiran omistajaa jännittää noin ennen kehää?

Paasimme siis kunnialla aamulla näytelmäpaikalle ja koiratkin kehään. Tane nappasi ERIn ja PU2 ja Hiisi siis ERIn ja PN2 ja sen arvokkaan SERTIN Tyryntorin Likan jälkeen. Saimme Hyvät arvostelut kumpikin ja erityisen iloinen olin tuomarin arvioista sen suhteen, että Hiisin aika tulee vielä, mutta se ei ole nyt. Koira on kesken ja niin sen tulee tämän ikäisenä ollakin. Panttasin koiran näyttelyyn viemistä kauan ja olisin ehkä voinut odottaa vieläkin, mutta jos SERTillä alkaa niin ei voi olla pahoillaan.

Hiisi ja Tauno imivät toisistaan reippautta hallissa ja Hiisi pysyi ihan mukavasti käsissä kehässäkin. Juoksuttaessa huomasi, että se hiukan tahditti laukalle ja sen takia juoksu oli hiukan epätasaista. Hermostuneisuus näkyi siinä, että se haki kovasti tukea minusta, mutta yhtään ei aristellut mittaamista tai hampaiden katsomista. Siinä Hiisi on tullut äitiinsä, että se luottaa siihen, etten vie sitä mihinkään mahdottomaan paikkaan. Sitä jännitti ja varmaan pelottikin - ekaa kertaa poissa kotoa muuten kuin metsällä, - mutta kuuppa kesti kuitenkin sen, että se ei alkanut riehumaan.

Takaisin paluu sujui entisissä palelemisen, kadonneiden vessojen ja epämukavien nukkumapaikkojen merkeissä. Reissu olisi ollut täysi kymppi ellei Sanna olisi tullut kipeäksi jo näyttelypaikalla. Jos kaiken epämukavuuden lisäksi on sairas, alkaa huumori olla koetuksella.

Mitä jäi käteen? Himoittu serti tietysti, mutta myös hämmästynyt kuva Ahvenanmaan huonoista palveluista ja puutuneet paikat. Autossa tuli maattua varmasti hyvät puolet matkasta. Mukavaa oli seura ja se, että sai vain olla. Todellisuudessa olla, haista pahalle ja toivoa, ettei kukaan tiedä koska on viimeksi vaihtanut vaatteet. Suomalaiset ovat täysin hulluja koira harrastuksensa kanssa. Se oli helppo huomata satamassa, missä ainakin 50 autoa hurautti laivaan 3.30 yollä ja muutaman tunnin päästä herätys maanantai aamuun oli totisinta totta. Ja se peruutus ulos laivasta... siitä ei sitten kerrotakaan sen enempää...

Päätimme siis Mellinin Anskun kanssa lähteä tyttöjen kesäretkelle Ruotsiin. Ja kun tällaisia olemme kuin olemme niin sen sijaan, että olisimme tutkineet nähtävyyksiä tai muita tapahtumapäiviä, tempaisimme auki Ruotsin näyttelykalenterin. Heinäkuulla mollotti sopivasti Tvååkerissa kaksi näyttelyä peräkkäisinä päivinä toinen kansallinen ja toinen INT. Sinne. Sitten rupesimme miettimään, että ai niin missähän sellainen Tvååker oikein on? Kaukana - totesimme. N. 100km Göteborgista etelään eli halki Ruotsin siitä paksuimmasta kohdasta ja silleen, mutta mitäs siitä. Naiset kun matkustavat niin mitäs siitä, ompa enemmän aikaa rupatella autossa kun on pidempi matka.

Lähdimme siin perjantain aamulaivalla kohti Tukholmaa. Nukuimme suurimman osan matkasta, mitä nyt syömässä käytiin, sillä seuraava yö olisi sitten jurruutusta kohti Tvååkeria tutulla ja turvallisella Hiacella. Tosin sitä oli kyllä paikkailtu nippusitein ja muutenkin pakoputki piti hieman tavallista kumeampaa ääntä, mutta mitäs siitä. Päätettiin, että niin pitkälle mennään kun päästään ja jos ei päästä niin mietitään sitä sitten. Laivalla totesimme, että hissin kuvasarjasta päätellen hyttimme oli ruumiiden pesuosastolla. Siis niin pohjalla kuin siinä purressa pääsi. Hyvin siellä kuitenkin sai nukuttua.

Ruotsiin tultuamme Ansku manasi, että hänen tuurillaan päätyisimme varmasti tulliin. Minä taasen sanoin, etten ole koskaan ollut tullissa, en edes silloin kun toin rottweilerin USAsta ja menin tullattavaksi vartavasten. Eivät olleet silloinkaan kiinnostuneita papereista, joten sanoin, että minua ei tulliin huolita - vaikka kantaisin haulikkoa olallani. Silti olen niin herraa pelkääväinen koiranomistaja, että paperit on aina kunnossa viimeistä myöten. Kiitos siitä Merjalle jälleen. Emme päätyneet tulliin, seikkailu sai todella alkaa.

Matkalla - jota siis oli se 800 kilometriä ehdimme kertoilla elämäntarinaa monelta kantilta. Pysähtyessämme matkalla syömään totesimme, että ruotsalaiset ovat keksineet oivan tavan säästää pikaruokaloiden työntekijöiden jalkoja. Numerolapun sijaan saimme mielenkiintoisen pyöreän härvelin, joka pörähti soimaan kun burgerimme olivat valmiit. Elämän pieniä iloja... opiskeluajan hampurilaisia tehneenä keksintö riemastutti minua kovasti!

Ajoimme siis ajamistamme ja kieltämättä kauniit maisemat vaihtuivat vinhaan. Liikennemerkkejä katsellessamme mietimme, että mikähän tuo mahtaa olla tuo KÖ, jota meidän pitää kovasti varoa. Tulimme siihen tulokseen, ettei se ainakaan ole kyy, mistä tuskin olisi vaaraa autoilijalle. Mietimme kaikki eläimet läpi, mutta ei. Hävettää tunnustaa, että vasta kotona tajusin sen jonoksi... no niitä ei yöllä ollut.

Päästyämme Tvååkeriin näimme huikaisenvan kauniin näyttelyalueen, jota reunustivat korkeat puut joka puolelta ja aivan käsittämättömän hienot nurmikentät. Uskaltaisin väittää, ettei tuollaisessa paikassa saisi Suomessa järjestää näyttelyä, valitettavasti. Kellon ollessa noin 2.30 päätimme oikaista uljaaseen menopeliimme nukkumaan parkkipaikalle. Aamulla kohtelias järjestysmies tuli ilmoittamaan, että tämä oli ihan specialparkeeeering, että meidän olisi syytä poistua. Näin teimme, silloin vielä hymyssä suin.

Näyttely alkoi meidän kannaltamme mukavasti kun Paolo Dondina ihastui Tenho-poikaan eli Basset artesien normand Uléma le Suédois des Giboyeursiin oikein silmin nähden. Anskulle lyötiin kouraan SA, SERT, ROP ja vielä valioruusuke, mutta Tenhosta ei kyllä tainnut tulla valiota. Sillä ei ole käyttötulosta, vaikka Jannen kanssa jänistä on jahtaillutkin.

Seuraavana oli vuorossa Hiitta ja minä jännitin taas niin että olin kiertänyt teltan ympärille polun. Kresten Sceel Tanskasta kuitenkin piti näkemästään ja Hiitan saldo oli sama kuin Tenhon sillä erotuksella, että Hiitasta minun tietojeni mukaan tuli valio. Matkan tarkoitus oli saavutettu. Sillä on vaadittavat käyttötulokset, mutta totuus selvinnee vasta kun SKK vahvistaa valioitumisen. Anskulla oli ko. tuomarista ikäviä muistoja sillä hän ei lainkaan pitänyt Tenhosta vuosi sitten - siis ei lainkaan. Siksi Ansku pistikin kai minut ryhmäkehään Tenhon narun jatkoksi ja esitti itse Hiitan.

Ennen ryhmäkehää tapahtui merkillinen episodi. Kuulutuksessa kehotettiin kaikkia ottamaan koirien paperit mukaan kokooma kehään. Ihmettelimme mistä oikein oli kyse, mutta teimme työtä käskettyä. Kokoomakehässä jokaiselta koiralta tarkistettiin miinaharavan kokoisella sirulaitteella mikrosirut. (yömyöhään muuten ulvoimme naurusta kun pohdimmä näitä massiivisen kokoisia vehkeitä, joilla koiraa voi näyttää vaikka 3 metrin päästä niin aina piippasi. Tenhonkin siru löytyi kertaheitolla, vaikka sitä yleensä saa hakea puoli tuntia!) Mietimme, että mitä järkeä koko hommassa oli. Mitä jos koira on väärä? Onko silloin ROPin saanut väärä koira? Kenelle se sitten menee jos ROP koira diskataan? Ymmärrän cacibien ja vara-cacibien siirtymisen, mutta entä ROP? Ei VSP koira varmastikaan olisi paikalla tavoitellakseen ryhmäsijoitusta saatika sitten PN2 tai PU2. Omituinen tilanne. No onneksi meillä näytti olevan oikeat koirat. Olisin kyllä ollut kovin murheissani, jos olisimme todenneet, että Hiitta ei olekaan Hiitta!

Kuten arvata saattoi minun panokseni ei Tenhon asemaa parantanut, mutta Anskun käsissä Hiitta oli ryhmässä hieno. Ruotsissa sijoitetaan ryhmässä viisi ja Kresten Sceel valitsi ensin 5 jatkoon. Hiitta oli yksi niistä. Valinta taisi aiheuttaa hieman hämmennystä, sillä suomenajokoira ei kaikesta huolimatta ole Ruotsissa mikään näkyvä rotu. Omasta takaa löytyy hamiltoneja ja dreevereitä sekä smoolanninajokoira ja sitten tietysti vino pino näitä, joita meilläkin näkyy ryhmässä usein.. Katsoin sitä 5 koiran riviä ja ajattelin mielessäni, miten paljon hyvä esittäjä saa koirasta irti. Hiitta oli mielestäni todella uljas. RYP 5 sija pamahti ja olin enemmän kuin onnellinen!!! Aina voi haaveilla enemmästäkin, mutta joku realismi pitää säilyttää!

Ryhmien aikana tuli vettä kuin aisaa ja ukkonen kävi suoraan päällä. Ilma oli ollut koko päivän tukahduttavan kuuma, joten ukkosta saattoi odottaa. Pitkäkarvaisten koirien omistajia ei käynyt kateeksi, sillä moni hieno karvakoira näytti kaatosateessa kurjalta. Hiitta oli vaan tyytyväinen kun sai hiukan vettä niskaansa.

Illalla lähdimme etsimään ruokaa ja löysimme oikein mukavan pizza & steak paikan. Mikäli satut poikkeamaan Tvååkeriin niin suosittelen listalta Tvååker special pizzaa, se oli oikein maistuva! Ruuan jälkeen lähdimme katselemaan maisemia ja käymään Atlantin rannalla. Idea oli sinänsä ihan mukava, kunnes rannan pusikoissa tajusimme miten paljon siellä oli kaneja tai jäniksiä tai mitä pirun pitkäkorvia olivatkaan. Voitte arvata millaisen elämyksen sai kahden ajavan koiran narun päässä. Kiljuin vaan Anskulle, että jos tää remmi katkeaa ja Hiitta lähtee eikä Jannea ole 1000 km säteellä niin ei tarvitse heti odotella takaisin. Hiitta tulee nimittäin Jannen vihellykseen vaikka ajosta, mutta minä saisin huutaa tuomiopäivään asti. Kuvassa vielä suhteellisen rauhalliset hyrinät.

Lähtiessämme näyttelypaikalta olimme pystyttäneet telttamme näyttelyalueen ulkopuolelle syrjään puskan alle, ettemme missään tapauksessa olisi tiellä. Ja mitä vielä! Palatessamme retkeltä oli telttaan ilmestynyt kauhean kokoinen lappu, että camping on kielletty ja jos kuitenkin satutaan cämppäämään niin 06 aamulla on oltava pois. Silloin iski kyllä sellainen raivo naisiin, että alle 3 minuutin oli teltta kasassa, häkit kasassa ja autossa paikka nukkua. Koirat olivat hipihiljaa, sillä niin paljon oli p***** ilmassa! Hiacesta tuli siis pysyvästi husvang sille retkelle. Aamulla auton vieressä käveli eksyneen näköinen järkkäri ja sanoin Anskulle, että jos tuo onneton sielu uskaltaa kehottaa meitä nyt tästä lähtemään niin saa varautua sellaiseen "lontoonkielen" ryöpytykseen että toivoisi, ettei olisi sinä aamuna tänne eksynytkään. Riippumatta siitä ymmärsikö englantia tai ei!

Muutaman kerran äijä tuli kohti autoa kuin rohkeutta kerätäkseen, mutta jokin varjelus esti koputtamasta ikkunaan. Niin säästyin englanniksi kiroamiselta ja viattoman ihmisen haukkumiselta pystyyn ja me saimme viimein olla rauhassa!

Tenhon ja Hiitan kehät menivät niin kerta kaikkiaan päällekäin, että päätimme molempien vievän oman koiransa kehään. Hiitalla oli vastassa norjalainen, Norjan sekä Ruotsin kaksoisvalio uros Plaisir J R. Koira oli kieltämättä komea, mutta hävisi Hiitalle Kirsi Niemisen mukaan takapään rakenteella. Niin ainakin ymmärsin. Nieminen huomautti arvostelussa Hiitan tuhdista kunnosta, mikä oli kyllä aivan taivaan tosi!! Piristin Hiitan mielialaa ehkä turhan usein siankorvalla ja helteessä koirat joivat aivan mahdottoman paljon. Pulska mikä pulska, mutta onneksi kuitenkin cacib ja ROP.

Tenholla ei ollut aivan yhtä hyvä päivä. Basset Artesien Normandeista ei tehty ROPia ollenkaan!

Näyttelyalueella oli aivan uskomattoman hienosti järjestetty vesipisteitä, joissa koiria voi kastella. Meilläkin kun ei kyseessä ollut mikään karvarotu, voimme pitää koirat märkinä koko ajan. Teltta, josta saa sivut auki oli myös siedettävän viileä kun se oli pystytettynä valtavien lehtipuiden katveeseen. Ilman sitä olisimme olleet hädässä.

Ansku meni siis Hiitan kanssa ryhmään ja jälleen tuomarina oli entuudestaan minulle tuntematon tanskalainen Gunnar Nymann. Näyttelyn ollessa kansainvälinen oli 6. ryhmässä vieläkin enemmän rotuja kuin lauantaina. Edellisen päivän RYP voittaja tunnetun kasvattajan kerrassaan hieno basset hound oli suosikki, mutta valinnanvaraa oli pitkälle toistakymmentä.

Hiitta makasi kokoomakehässä aivan pitkin pituuttaan ja Ansku yritti suojata sitä paikoin todella paahtavasti paistavalta auringolta. Suoraan sanoen olin hieman huolissani koirasta, sillä se oli päivän aikana ollut vaisu ja juonut vain puoli väkisin. Isoon kehään juostessa se teki kuitenkin Hiitat kuten aina Anskun kanssa ja suorastaan lensi pitkän sivun. Puristelin päätäni, että johan on - se heräsi kuolleista!!!

Nymann valitsi jälleen 5 ja lähes järkytyksekseni Hiitta oli taas niiden joukossa. Lähdin hivuttautumaan kohti vitospallia, jotta saisin kunnon kuvan. 5. koiran rotu sanottiin ja Anskukin otti askeleen ennen kuin tajusi, ettei se ollutkaan finsk stovare. Asenteesta kertoo jotain se, että aloin tuulettaa jo siinä vaiheessa RYP4 Ruotsissa, tanskalaisella tuomarilla oli enemmän kuin olisin kehdannut edes unelmoida.

Viikonlopun saldo oli uskomaton. Hiitalla 2* ROP, 2*RYP sijoitus. Serti ja Cacib. Jos olisin luetellut nämä ennen lähtöä tavoitteeksi niin Ansku olisi jättänyt minut kotiin! Myös Tenho sai sertin ja ROPin ja kaiken tärkeimpänä Ansku solmi hyviä kontakteja paikallisiin artesien ihmisiin, jotka jopa kutsuivat Tenhoa Ruotsiin metsälle ja ehkäpä astutusreissuunkin!

Siitä sitten hilpeissä tunnelmissa ajamaan taas kohti Tukholmaa ja aamun laivaa. Halki yön hiace kiidätti meitä turvallisesti ja saavuimmekin satamaan sen verran ajoissa, että ehdimme taas painua hienoon matka-autoomme pitkälleen. Aamulla herätessäni en kyennyt kysymään kuin, että mikä H****** täällä haisee! Vastaus kuului, että toverihenkihän se - toverihenki. Sitäpä tosiaan! Viikonloppu autossa nukkuen ja hanan alla peseytyen 30asteen helteessä oli tehnyt tehtävänsä. Laivan suihku oli enemmän kuin tervetullut!

Laivalla sattui vielä hauska tapaus kun eräs herra pitkään asiantuntevaan sävyyn Hiittaa ja Tenhoa tutkailtuaan totesi, että ompas teillä komeita koiria. Olimme tietysti imarreltuja kunnes hän kysäisi, että onko ihan äiti ja poika. Purin poskeani ollakseni korrekti ja totesin, että ei nyt sentään, mutta jäniskoiria kyllä molemmat..... Anskuun päin en uskaltanut katsoa, etten olisi revennyt nauramaan. En huomautuksen asiantuntemattomuutta niinkään kuin ajatusta tulevasta Hiiten pentueesta. Jos sieltä tuollaisia matalajalkoja tulee niin saa olla sitten viimeinen pentue tästä kennelistä!!

Meillä oli hieno reissu. Ainakin minulla. Hiitta oli valeraskauden vaivaama ja hiukan kuumeinenkin loppumatkasta, mutta toipui nopeasti kun pääsi kotiin. Tosin toisin kuin luulisi, koiran päästessä vapaaksi kotipihaan se ryntäsi takaisin Anskun autoon - ei tänne, ei tuon typerän rotikan rakastettavaksi... Tällainen oli pääpiirteissään Pilvin ja Anskun ensimmäinen kesäretki. Syysmatka on suunnitteilla, mutta enpäs kerrokaan minne... Maan ulkopuolelle joka tapauksessa.