Räsäpellon suomenajokoirat

Aidan jälkeen lupasin pontevasti, että uutta rotikkaa en ota. Ajatuskin mahdollisesta menetyksestä oli niin tuskallinen, etten halunnut edes harkita sitä. Talossa oli ajokoira ja vanha Impi. Sitten Aidan kasvattaja soitti, että miettisit nyt Pilvi edes. Ajattelin mennä Tampereen KV näyttelyyn katsomaan miltä ne nuoret näyttäisivät. Siellä minä istuin kehän laidalla ja itkin. Silloin olin tosissani itsekin sitä mieltä, että tämä on jo naurettavaa…

Siinä istuessani viereen tuli ”hässäämään ” sellainen ikiliikuja narttu. Siinä oli jotain niin kovin tuttua. Tuttua ja turvallista. Musanterin Dominahan se siinä. Lykkäsin sitä poiskin, mutta se vaan itsepintaisesti nuoli kyyneleitä – hassu Pulla. Kuulin siinä omistajalta, että Pullan kasvattajalla olisi pentuja tulossa. Katselin siinä hetken sitä sukutaulua ja sydän alkoi pamppailla. Tulevan pentueen suku kävisi Aidan sukuun kuin nenä päähän. Onnimannin Barre oli nartun isä kuten Aidankin ja narttu oli vielä samasta emästä Muskett Juulista kuin Aidan emäkin. Piiri pieni pyörii ja ensimmäisen kerran ajatus uudesta pennusta heräsi. Soitin heti Birgitalle ja sain sieltä aimo annoksen rohkaisua. Uskaltauduin siis soittamaan Helinin Heidille ja ennen kuin itsekään oikein uskoin olin varannut narttu pennun. Sitten vaan odotettiin viestiä ja tulihan sieltä uljas kasa pentuja.

5 tuntia istuin ja tuijotin pentujen touhuja siinä jossain 5 vko ikäisenä ja ihastuin Lunaan. Se oli yksi isoimmista ja sellainen jäärä jo pentuna. Ensimmäisenä päivänä kun toin sen kotiin ja päästin muiden koirien luo se hyökkäsi heti 9 vuotiaan Impin silmille. Impi katsoi minua sen näköisenä, että ”YÖK, sä et voi tehdä tätä mulle enää!! En tapa sitä vain koska niin ei saa tehdä – ja käveli majesteetillisesti takaisin sisään. Luna jäi häntä pystyssä voitonriemuisena pihaan. Ajokoira pyöräytti silmiään ja hävisi myös muualle. Luna tyhjensi koko kentän vain yhdellä karjaisulla ja se oli 7 viikkoisen tyytyväinen itseensä.

Arki iski kuitenkin Lunalle kovana. Impi ei ollutkaan ihan niin helppo nakki ja ajokoiraan ei saanut otetta kuin korvista! Luna on ollut aina omalaatuinen yhdistelmä täysin omassa maailmassa kulkijaa ja sylikoiraa. Metsässä menin sitä piiloon muutamia kertoja, mutta se lampsi joka kerran kotiin … ” Kuule, jos sinne eksyt niin jokaisen on pelastettava itsensä – asenne” oli sillä vankkana. Alitajuisesti pelkäsin koko ajan, että jotain sattuu. Nyt sen voin jo myöntää. Juhannuksena se putosi laiturin alle ja se nostettiin haavilla ylös, se söi Burana-paketin pahviosat ja olin varma että nyt on henki pois….kaikkea sellaista, jota en yleensä olisi pitänyt minään. Asuimme maalla, joten muille koirille niin tutut kaupunki sosiaalistumiset jäivät vähiin… Paljon olen virheitä sen kanssa tehnyt, sellaisia, mitkä ovat maksaneet sen, ettei sen nimen perässä ole edes BH. Pidän sitä itsekin häpeällisenä.

Mutta koirana Luna on omalla tavallaan yhtä rakas kuin kaikki muutkin. Se on ihan uskomaton syntymäpöhkö. Sillä on aina kivaa, sillä on sellainen rähinä-ääni mukana lähes kaikessa. Se on sellainen puhuva rotikka. Rapsutetaan niin rähjätään, haetaan remmiä niin rähjätään, mennään pyörällä niin pörinä jatkuu…. se on kuitenkin sitten ihan eri pörinä kuin se, mikä meidän laumassa edelleen loppuu kuin seinään. Talossa on edelleen yksinvalta, vaikka Impi ei enää sitä hallitsekaan.

Luna on, jollei ylinopeutta oteta huomioon, ihanteellinen lapsiperheen koira. Se kun on niin ”onnellinen” aina. Selma on ihana ihminen kun se on samalla korkeudella. Sitä voi pusutella ja siitä voi pitää huolta. Pusuttelu on kyllä ihan molemminpuolista! Lapseen ja koiraan ei kaksikkona pitäisi milloinkaan luottaa, mutta en kyllä milloinkaan ole ollut huolissani voiko koiraa ja lasta esim. jättää samaan huoneeseen.

Kesäksi Luna pääsee taas joutilaiden paratiisiin eli mökille. Siellä se on niin onnellinen. Saa mennä ja tulla miten haluttaa kahlata ja JUOSTA ja JUOSTA ja JUOSTA…Sitä se tekisi loputtomasti. Uusia koulutuskuvioita on kesällä tiedossa, mutta niistä sitten myöhemmin lisää….