Räsäpellon suomenajokoirat

Aida tuli meille keväällä 2000. Suurin toivein hain temperamenttista käyttökoiraa itselleni. Löysinkin pentulistalta Ketolaisen Birgitan Lakeweiles-kennelin ja Birgitalle soittaessani jouduin varsinaiseen testiin. Hän oli erittäin tarkka ja teki selväksi, ettei Mantan pennut olisi mitään leikkikaluja tai ensimmäisiä koiria. Ensi järkytyksestä selvittyäni sain Birgitasta kuitenkin tuen ja turvan, jollaisen toivoisin jokaiselle pennun ostajalle. Hän neuvoi auliisti kaikessa ja hänelle oli helppo sanoa, jos homma tuntui menevän pieleen. Aidan kanssa ei lopulta voinut epäonnistua. Ainoa suuri hämmästys oli koiran valtava energia ja vauhti, joka ei tuntunut sammuvan koskaan. Aidan nukkuessa se nukkui rauhassa, mutta valveillaolo tarkoitti TOIMINTAA!

7-viikkoisena aloitettiin heti makkarajäljet ja herkkujen piilottelu ja Aidahan etsi. 4 kk ikäiselle koiralle tein ensi kerran esineruudun. Aivan piloillani vein sinne 3 esinettä ja päästin koiran etsimään sotkettuun ruutuun. Muutamassa minuutissa kolme esinettä oli noudettu. Siinä kohtaa sanoin Jannelle, että hetkinen, ei tämän aivan näin helppoa kai pitäisi olla? Tuli siihen taantumat ja taistelutkin, mutta Aida oli koira, jolle ei asioita tarvinnut kahta kertaa opettaa.

15 kk ikäisenä viimein itse uskaltauduin BH-kokeeseen. Itse jännitin niin, että olisin voinut pyörtyä. Tuomarikin huomasi miten huonossa ”hapessa” ohjaaja oli ja koitti kaikin tavoin tehdä oloani mukavaksi. Seuraamisliikkeessä Aida näytti lähinnä minulle tietä ja ammuttaessa se katsoi hämmästyneenä taakseen. Tuomarin kysyessä, etteikö koiralle ole ammuttu kun se noin pitkään katsoi jouduin häpeissäni tunnustamaan, että olin usein yksin harjoitellessani ampunut itse. Aivan koiran korvan juuresta, joten tokihan se katsoi nyt taakseen, että miten se nyt noin kaukaa tulee…tuomari pudisteli hieman päätään. Samassa tilaisuudessa eräs koetta seurannut sanoi, että toisinaan ihmiset omistavat koiria, joita he eivät ansaitse. Kommentti oli lämminhenkinen ja tarkoitti sitä, että siinä oli pari, jossa koira näytti mallia ja ohjaaja yritti pysyä perässä.

Maastokokeeksi olimme kaavailleet jälkeä ja Huittisten seudun koiraharrastajissa siihen oli oiva mahdollisuus. Birgitta konsultoi sähköpostissa ja viestein ja Kuusiston Sirpa seurassa. Syksyllä –01 oli tarkoitus mennä kokeeseen ja koirakin pelasi kuin unelma, mutta oma jännitykseni pilasi suunnitelmat. Ajattelin, että minulla olisi koko seuraava kesä aikaa…

Aida oli ihanteellinen koira. Se antoi loputtomasti ohjaajan virheitä anteeksi, sillä oli mieletön viettitaso ja kontakti jollaisesta useimmat näkevät vain unta. Voisin ottaa kaiken kunnian itselleni koiran koulutuksessa, mutta en edes kehtaa. Sain paljon tukea kokeneilta tahoilta ja koirassa oli jotain niin sisäsyntyisen luontaista.

Aida oli aina vapaana raksalla. Se meni sinne aamulla ja tuli illalla kotiin – riippumatta oliko töissä tuttuja vai vieraita, Aida oli aina mukana. Muutaman kerran se oli aiheuttaa sydänpysähdyksen kun löysin sen taiteilemasta kattolankuilta tai istuvan muurarin vieressä katolla, josta se olisi voinut pudota metrikaupalla suoraan betoniin. Eipä pudonnut.

Aida oli luontainen myös lasten kanssa, kiitos kasvattajalle, joka oli opettanut jo pennut lapsiin.
Se opetti siskon tytön kävelemään ja veti siskonpoikia väsymättä pulkassa.

Aida oli liian hyvä koiraksi ja siksi kai se otettiin meiltä niin nuorena pois. Muistan sen kuin eilisen päivän kun isä soitti minulle töihin ja kertoi Aidan kuolleen. Ulkona juostessaan sen panta oli tarttunut oksantynkään ja koska vauhti oli Aidalla aina mitä oli, niskathan siinä pettivät. Aidan tie loppui 2 vuoden ja 5 päivän ikäisenä yhtä vauhdikkaasti kuin se oli elänytkin.

Surin Aidaa niin kuin silloin lapseton voi lastaan surra. Luulin vilpittömästi tulevani hulluksi, vaikka pidänkin itseäni aika jalat maassa ihmisenä. Aidassa oli kaikki, mitä rottweilerilta voi ikinä toivoa. Se oli kiltti, mutta sen sisällä asui myös sellainen piru, jonka vain meidän perheen toinen rotikka narttu sai herätettyä eloon. Aida ja Impi tappelivat muutaman kerran sen verran raivoisasti, että minullekin sisäistyi lause ”urokset tappelevat uhotakseen - nartut tappaakseen”.

Aidan kuolemasta on aikaa jo 3 vuotta ja silti sen ajatteleminenkin saa minut edelleen itkemään. Tiedän, että ihmiset menettävät paljon korvaamattomampiakin asioita, mutta siinä elämäntilanteessa se oli maailmanloppu. Kaikki se työ, kaikki ne toiveet…. savuna ilmaan. Kaulapanta joka päätyi lopulta Aidan kohtaloksi, on muuten upotettuna Pyhäselän pohjaan Pohjois-Karjalassa. Halusin sen paikkaan, josta se ei ikinä tulisi käsiini. Mädäntyköön sinne 48m syvyyteen!!
Ilman Birgitan ymmärrystä ja tukea asiasta eteenpäin meneminen olisi ollut vielä vaikeampaa. Tajusin, mikä merkitys kasvattajalla on silloin kun kaikki asiat kaatuvat päälle.

Seuraavan runon sain, en edes muista keneltä, mutta se puhutteli minua silloin ja puhuttelee edelleen. Silti minun on sanottava, että suren – suren yhä edelleen.

Mikä tarkoitus noin erinomaisella, mutta lyhyellä elämällä voi olla? Aida näytti minulle, millainen täydellinen rottweiler voi olla.